SOOLOILU TAPPAA TUNNELMAN
Kun ihmiselle syntyy lapsi, hänestä tulee vanhempi. Tätä roolia voi toteuttaa rouheasti omalla tyylillään juuri niin kuin parhaaksi näkee. Vanhemmuuden mukana joutuu ja pääsee myös tilanteisiin, joissa oma yksilöllinen tyyli olla mukana lapsen elämässä on pakko sovittaa osaksi isompaa kokonaisuutta. Yksi tällainen on lapsen harrastusseurassa hengaaminen.
Jos ajatellaan esimerkiksi jalkapallojoukkueen toimintaa, tulee kylmien tekonurmikenttien ja muovirouheen täyttämien kuplahallien lisäksi mieleen myös turnaukset, "vapaaehtoistyö" ja mokkapalasulkeiset. Niin monena sunnuntaiaamuna olen itsekin ajanut kelmutettujen peltien kanssa puoliksi yövaatteisiin pukeutuneena vain vähän sanomalehden jakoaikaa myöhemmin kentän reunalla nököttävän buffetin luo ja jättänyt leivonnaispellit maalarinteippiin tussatun nimen kera kahvilavastaavalle. Joka ikinen kerta olen kelannut, ettei tämä ole järkevän ihmisen hommaa. Miksi hemmetissä olen joka vanhempainillassa se, jonka käsi nousee pystyyn "vapaaehtoisia" etsittäessä? "Kyl mä voin sen hoitaa!" Se kuuluu suustani liian usein.
"Minä olen uraihminen, jolla on tärkeämpääkin tekemistä ja NIIN vähän aikaa."
Silti koen yhtaikaa olevani etuoikeutettu. Saan olla mukana tekemässä omalle lapselleni ja hänen ystävilleen tapahtumia, joista he itse nauttivat täysillä. Ja jos harrastushommaan kuuluu mokkisten veivaaminen kolmesti vuodessa ja kahdesti vuodessa buffavuorossa kärvistely, niin ehkäpä kestän sen. En hypi riemusta niinä sunnuntaiaamuina, kun nakki napsahtaa, mutten myöskään kieltäydy, nillitä, rutise tai kiukkua tilanteesta.
Heitäkin nimittäin riittää. Heitä, jotka tulevat kahviovuoroonsa ajallaan, mutta jotka joka kerta muistavat urputtaa siitä, miksei "tästäkin olisi voinut maksaa itseään ulos, koska MINULLA olisi parempaakin tekemistä?" Ja tietysti on myös heitä, jotka pitävät un-coolina myydä kahvia pahvimukeista tai houkutella ihmisiä ostamaan arpoja varsinkin, kun "kentän reunalla JOUTUU pitämään muodittomia toppatakkeja jopa kesällä!" KA-MA-LAA!
Sitten on heitä, jotka ilmoittavat tekstarilla, että "minä en sitten leivo, keitä kahvia, seiso buffetissa tai myy vessapaperia joukkueen hyväksi, koska minä olen uraihminen, jolla on tärkeämpääkin tekemistä ja NIIN vähän aikaa." Yllättääkö, jos sanon, että sama tilanne täällä. Itsekin teen usein kaksitoistatuntisia työpäiviä, istun kunnanvaltuuston kokouksissa, kuskaan omia ja välillä kavereidenkin lapsia yhteensä 34 kertaa viikossa treeneihin ja takaisin, mutta silti löydän sen kaksi tuntia neljä kertaa vuodessa aikaa tällekin toiminnalle.
Mistähän johtuu, että nämä erilaiset sooloilijat ovat lähes poikkeuksetta naisia? Itsensä löytäneitä, vahvoja, itsenäisiä menestyjänaisia, joiden lapaluuhun on kenties tatuoitu voimalause "Be brave" ehkä jopa kiinalaisin kirjaimin, ja joille tärkeintä on oman minuuden toteuttaminen. "Huomaatko, olen vahva nainen, koska sanon mokkapaloille ei?"
Tietysti nämä kaikki ovat vapaaehtoisuuteen perustuvia valintoja, joihin ei ole vain yhtä oikeaa tapaa suhtautua. En itsekään tässä uhriudu, vaikka uskon sen jollakin käyneen jo mielessä. En vain usko, että yhdellekään vanhemmalle on oikeasti ylitsepääsemätöntä hakea vaikka lähikaupasta croisantteja ja tuoda niitä omalla buffavuorollaan myyntiin. Joukkue- ja harrastustoiminta perustuu yhteisöllisyyteen ja yhdessä tekemiseen. Se vain on niin. Ja jos jokainen osallistuu vapaaehtoistöihin kaksi kertaa vuodessa, ei samojen ja harvojen tarvitse osallistua joka kerta. Ja parhaimmillaan sieltä kentän laidalta voi löytää muitakin hyviä tyyppejä kuin itsensä sadattelemassa samaa kylmää sunnuntaiaamua.
Toisaalta, jos joukkuetoiminta todella tökkii, niin ainahan voi viedä lapsensa vaikka shakkikerhoon. Kuulostaisiko se coolimmalta ja vähemmän kuormittavalta kuin jalkapalloturnaukset?