SOPISIKO SINULLE SOKKOILLALLISET?
Jos menet mille aurinkolomalle tahansa, voit lukea lomaoppaan kohdekuvauksesta, miten "paikalliset ihmiset kutsuvat vieraita mieluusti luokseen syömään ja keittävät vielä maukkaat kupilliset teetä ruoan päälle uusien tuttavuuksien kunniaksi." Monestiko olet todellisuudessa edes kuullut yhdestäkään tilanteesta, jossa suomalaisturisti olisi istunut vieraisiin pöytiin avoimen uteliaasti? En minäkään. Kertaakaan.
Otin itse kuitenkin samankaltaisen haasteen vastaan, kun lupauduin Neljän tähden illallinen -ohjelman vieraaksi. Siinä neljä eri aloilta ja julkisuudesta tuttua ihmistä kutsuu vuorotellen kolme muuta kisaajaa luokseen tai itselle tärkeään paikkaan syömään ja kokkaa heille kolmen ruokalajin illallisen. Neljän illan jälkeen selviää, kuka osallistujista on saanut kanssakisaajiltaan eniten pisteitä. Voittaja palkitaan, muut saavat iloista seuraa ja hyvää ruokaa.
Olen yleisesti ottaen suht innokas ruoanlaittaja. Tykkään kokeilla uusia reseptejä ja kokkailen monia päivällisiä tai leivon leipomuksia pelkän intuition pohjalta. En siis orjallisesti tuijota ohjeita, vaan maustan ja sekoittelen ruoan sekaan milloin mitäkin omasta mielestäni hyviltä vaikuttavia aineksia.
Neljän tähden illallisia varten tein kuitenkin todella tarkat suunnitelmat ja treenasin alku- sekä pääruokaa useampaan otteeseen. Säädin mausteita sekä ruoan koostumusta perheenjäsenteni mielestä liiallisuuksiin asti, koska halusin, että itselleni tuntemattomat ihmiset saisivat mielettömiä makuelämyksiä. Tai ainakin superhyviä sellaisia.
Kuvauspäivä oli pitkä. Se alkoi päivällä aamun radiolähetyksen jälkeen ja jatkui kellon ympäri lähes puolille öin. Olin tehnyt jälkkärin jo edellisenä päivänä valmiiksi, koska ounastelin kiireistä aikataulua. Se osoittautui järkiratkaisuksi.
Ruoat ehtivät juuri ja juuri valmiiksi, kun ovikello soi. En ollut tavannut kolmesta vieraastani kuin yhden kunnolla aiemmin, mutta en voinut sanoa tuntevani heistä ketään. Tajusin alkumaljoja tarjoillessani, että olen täydellisesti mukavuusalueeni ulkopuolella. Sukkuloin sujuvasti tilanteessa kuin tilanteessa vieraiden ihmisten keskellä työni puolesta milloin tahansa, mutta koti on minulle monin tavoin pyhä paikka.
Yhdessä jaetuissa ruokahetkissä jaoimme jokainen myös paloja itsestämme. Aiemmin toisilleen tuntemattomista tuli toisilleen tuttuja, ehkä jopa ystäviä.
Kotona kaikki suojakilvet on jätetty eteisen peilikaappiin ja seinillä olevien valokuvien tai sisustuksen värisävyjen kautta paljastan itsestäni enemmän kuin missään muualla. Tajusin olevani keskellä poikkeuksellista hetkeä elämässäni, koska kotiini en yleensä kutsu vieraita ihmisiä tai edes puolituttuja kuin korkeintaan pihakirppikselle.
Koska vieraat olivat puheliasta sorttia ja itsekin tietysti emäntänä pidin tunnelmaa parhaani mukaan yllä, ilta oli lopulta onnistunut. Kun ovi vieraiden perässä sulkeutui, rojahdin olohuoneen day bedille ja kulautin viimeiset punaviinit helpottuneena huiviini. Selvisin ja ruokakin maistui. Kannatti treenata.
Viikon edetessä hoksasin kuitenkin jotain. Jännitin ja treenasin omaa illallistani ihan turhaan. Lankesin vähän vanhaan ajatukseen siitä, että uusille tuttavuuksille tarjottavan päivällisen pitää olla hieno, varsinkin, kun se tarjoillaan telkkarissa. Hohhoijaa! Aloin itsekin olla viihdyttävämpi tv- ja päivällisvieras, kun tajusin vain olla oma itseni ilman minkäänlaista spennaamista! Ehkä rennompi pekoni-lasagne ja jätskikakku olisivatkin olleet enemmän itseni näköistä ruokaa? Ehkä, ehkä.
Mutta, mikä mahtava tapa onkaan tutustua uusiin ihmisiin ruoan äärellä. Jos toisen luona söimme rentoja tapaksia, saattoi toinen keittää ja hauduttaa tuntitolkulla maailman parasta soosia lautaselta nuoltavaksi. Ja yhdessä jaetuissa ruokahetkissä jaoimme jokainen myös paloja itsestämme. Aiemmin toisilleen tuntemattomista tuli toisilleen tuttuja, ehkä jopa ystäviä.
Siispä miksi en tekisi tällaista vinkausta toistamiseen ja kutsuisi vaikkapa uusia naapureita kotiimme syömään? Ja miksi emme tekisi sitä jo olemassaolevien ystävien kanssa enemmän: söisimme yhdessä. Eikä sillä väliä, kaivetaanko kaapista valmiit hernarit vai misataanko lihapata alusta loppuun itse. Tärkeintä on jakaa yksi elämän perustoiminnoista hyvien ihmisten kanssa muulloinkin kuin juhlapäivinä.
Ja mitä siis kokkasin tv-illallisvieraille ja miten kaikki lopulta sujui? Sen voi nähdä telkkarista keväällä 2020.