LOMA EI OLISI LOMA ILMAN NÄITÄ KOLMEA SANAA
Neljä viikkoa vilahti silmien ohi ja sormien välistä kuin hiekkamyrskyssä mylvivät jyväset. Ensimmäinen viikko meni lenkillä revenneitä nilkan nivelsiteitä hoitaessa. Okei, ekalla viikolla itkin myös ulos kevään raskaan työrupeaman jälkeistä väsymystä. Syyn itkuun pillahtamiseen ei tarvinnut olla suuren suuri: "Miksi kukaan ei sanonut mulle, että Sinkkuelämää tulee taas kesäuusintana? Byääh!" Yhtenä aamuna itkin kaulaan asti valuvia kyyneleitä siksi, että kauramaito oli aamukahvin aikaan loppu. "Kukaan ei rakasta mua! En halua tavallista maitoa! Äää!" Itkin. Ääneen.
Toisella viikolla alkoi jo helpottaa. Itku vaihtui hitaisiin aamuihin, meditointiin ja uintiretkiin lasten kanssa. Saatoin jäädä tuijottamaan kahvikuppi kädessä ikkunasta ilman kiireen tuntua tai ajatuksen ajatusta siihen saakka, kunnes joku perheenjäsenistä kysyi, olenko hereillä? Tunsin valtavaa onnellisuutta siitä, että hulluuksiin menneen työrupeaman jälkeen minulla oli oikeasti aikaa istua ja katsoa lasteni tekemisiä juuri niin kauan kuin halusin. Tai niin kauan kuin he halusivat.
Ja minähän katsoin. Pehmopallolla tehtyjä jalkapallokikkoja olohuoneessa tai syöttelyä eteisaulassa. Katsoin, miten pallo pysyi niskan päällä, jalkaterän päällä, polven päällä, polvitaipeessa, leuan alla, kainalossa, toisessa kainalossa tai sormen päässä. Ja pallotemput olivat vain murto-osa kaikesta siitä, mitä kesän aikana olenkaan lasteni pyynnöstä katsonut.
Äidin lomasilmät menivät kaikkien maailman silmien edelle.
Kolmannella viikolla mies liittyi lomajoukkoihin ja pakenimme koko perheen voimin matkalle. Pääsin meditoimaan Atlantin rantaan, mistä olin jokaisena hektisenä hetkenä töiden keskellä haaveillut. Ah, mikä unelmien täyttymys: valkoinen hiekkaranta, kirkkaana auringossa kimalteleva veden pinta, tuulessa aaltoileva meri, muutaman linnun ääni ja hiljainen hetki pelkkien omien ajatusten kanssa. Kuulostaako täydelliseltä?
Juuri silloin, kun olin päässyt zen-tilaan, kuului selkäni takaa kolme maagista sanaa: "Äiti, kato, äiti!" Sanojan ääni kohosi, tahti kiihtyi, toistoja kertyi alle minuutissa kymmeniä, kunnes nostin aurinkolasit otsalle ja käännyin katsomaan. Vieressä seissyt mieheni yritti kiinnittää lasten huomion itseensä ja kehotti sanomaan edes joka toinen kerta äidin tilalla "isi, kato isi", tuloksetta. Äidin lomasilmät menivät kaikkien maailman silmien edelle.
Olihan siinä instastoryn verran jo matskua, kun sain pidettyä silmiä meren rannalla kiinni kokonaiset kaksi minuuttia ja hengiteltyä kuudella sisään ja kahdeksalla ulos. Rentouduin koko syksyn tarpeisiin. Kahdessa minuutissa kiitos hei!
Neljännellä lomaviikolla tapahtui kuitenkin jotain, jota en heti osannut selittää. Kenenkään ei enää tarvinnut erikseen katsoa jokaista risausta. Jokainen perheessä uskoi, luotti ja tiesi, että läsnä ollaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. "Äiti, kato, äiti!" vaihtui rauhallisiin "Äiti, mä meen leikkimään" toteamuksiin ja kavereiden kanssa hengailuun.
Ehkäpä en ollut ehtinyt katsoa kiireisen kevään aikana tarpeeksi monta kertaa juuri niitä asioita, mitä lapset olisivat halunneet näyttää. Onneksi tuli loma, lötköily ja pysähtyminen. Ja nyt, kun arki on taas alkanut, olen tehnyt itselleni yhden lupauksen: no. more. rush.