KEHOPOSITIIVISUUDEN AIKA ON VASTA ALKAMASSA

Ei ole vain yhdenlaista kauneutta tai yhtä täydellistä kokoa.  -Ashley Graham

Kirjoitimme sitaatin Valtavan ihana - havaintoja naisen kehosta ja kiloista -kirjamme takakanteen yhdessä kirjailijakollegani ja ystäväni Aino-Kuutamo Uusitorpan kanssa. Pohdimme pitkään, mikä olisi paras kiteytys viestistä, jonka halusimme naisen kehosuhdetta tarkastelevalla kirjallamme välittää. Kerromme Valtavan ihanassa avoimesti omasta kasvustamme naiseksi, haastattelemme eri ikäisiä, eri taustoista tulevia kanssasisaria ja useita eri asiantuntijoita, joista jokainen omalla tavallaan kannustaa vaalimaan ja hoivaamaan omaa kehoa myötätuntoisesti kuunnellen. Toivomme kirjan antavan vertaistukea heille, jotka ovat oman kehosuhteensa kanssa tavalla tai toisella kamppailleet.

Valtavan ihana julkaistiin elokuussa 2017 eli noin puolitoista vuotta sitten. Se sai ilmestyessään paljon huomiota, mutta ei myyntitilastoja räjähtämään. Olin rehellisesti sanottuna vähän ihmeissäni. En henkilökohtaisista syistä, vaan siksi, että vilpittömästi uskoin kehollista itsetuntoa vahvistavalle opukselle olevan tilausta. Uskoimme, että aika kirjan viestille olisi oikea, koska kehopositiivisuus oli ilmiönä tuttu monille. Myös mediassa oli jo huomattu vaikkapa plusmallien, kuten yhdysvaltalaisen Ashley Grahamin läpimurto naistenlehtien kansiin tai alusvaatemallistojen keulakuvaksi.

Oli kuitenkin erikoista tavata naisia, jotka tyrmäsivät kirjan sen kannen perusteella. Kohtasin esimerkiksi Helsingin kirjamessuilla pian Valtavan ihanan julkaisun jälkeen pariskunnan, jonka mies pysähtyi luokseni kirjapinomme viereen kysellen sen tarinasta. Kun kerroin, mistä kirjassa on kyse, mies lausahti spontaanisti: "Kuulostaapa mielenkiintoiselta!" Nainen kuitenkin tuhahti ja sähähti puoliääneen miehelleen: "En tarvitse tuollaisia kirjoja. En minä ole läski!" Jäin suu auki paikoilleni seisomaan, kun pari jatkoi naisen kiivaat askeleet edellä matkaansa. En ehtinyt edes kertoa, että ei ole kukaan kirjassa äänessä olevasta naisestakaan läski...

"En tarvitse tuollaisia kirjoja. En minä ole läski!"

Viimeisen vuoden aikana keskustelu kehopositiivisuudesta on leiskunut enemmän kuin ehkä koskaan. Liian monella keskustelupalstalla ilmiö on tuomittu "laiskojen pulleroiden selittelyksi" ja ylipainolle on vaadittu niin ylimääräistä veroa kuin tuomittu lihavat vapaaehtoisesti terveytensä pilaaviksi luopioiksikin. Kehopositiivisuuden ydinsanoma on hautautunut älämölön sekaan ja sen esiinkaivaminen ottaa aikansa.

Annoin aiheesta vastikään haastattelun Kotiliesi -lehdelle (01/19), jossa vastasin muutamiin kehopositiivisuutta koskeviin väitteisiin. Toisena vastaajana jutussa on hyvinvointilääkäri Pippa Laukka. Vaikka lähestymme aihetta hyvin erilaisista lähtökohdista, ovat ajatuksemme monilta osin samankaltaisia. Terveyden vaaliminen on yksi ihmisen tärkeimmistä tehtävistä ja jokainen keho on arvokas: oli kyse naisen tai miehen hoikasta, pyöreästä, kurvikkaasta tai tasaisemmasta vartalosta - millaisesta tahansa. Ja siinä ajatuksessa ollaankin koko ilmiön ytimessä: kehopositiivisuudessa ei ole kyse vain yhdenlaisen kehotyypin suosimisesta. Kehopositiivisuus tarkoittaa jokaisen yksilöllisen ja ainutlaatuisen kropan arvostamista sellaisenaan. Ilmiö ei vastusta omasta terveydestä tai hyvinvoinnista huolehtimista. Väänsinkö jo tarpeeksi rautalangasta?

Uskon vahvasti, että aika tällaiselle ajattelulle on kuitenkin vasta kypsymässä. Esimerkiksi vajaa kaksi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää suomalaisia työyhteisöjä erilaisuutta hyväksyvinä. Kolmen vuoden takaisessa Helsingin yliopiston tutkimuksessa puolestaan selvisi, että sekä naiset että miehet ovat tasaisen tyytymättömiä kehoihinsa ja aina voisi olla ainakin muutaman kilon laihempi. Miksi kannamme mielissämme niin suurta määrää pessimismiä ja negatiivisuutta? Olisiko jo aika päästää irti vaikkapa sota-ajan aiheuttamista pelon ja itsekritiikin täyttämistä asenteista?

Katseeni kääntyykin peilin kautta nuorempiin sukupolviin. Kun ymmärrämme nyt tarttua itsemyötätunnon mahdollisuuksiin ja kertoa hyväksyvän asenteen voimasta myös lapsillemme tai ylipäänsä ympärillämme oleville, muuttuu koko suomalaisen yhteiskunnan vire toiseksi. Tällöin kenenkään ei tulevaisuudessa tarvitse selitellä olemassaoloaan yhteen muottiin ängettyjen ihanteiden, tavoitteiden, kehonkuvan tai tavoitepainon pohjalta. Minä olen tällainen tai oikeastaan minä olen -ajatus riittää.