Katse on voimista suurin

Viime viikko vierähti hurjan työtahdin vietävänä. Perjantai-iltapäivänä suhasin autolla lasten harrastusten väliä ja valmistauduin samalla illan pikkujoulukeikkaan. Kuljin suhteellisen vahvat meikit kasvoillani koripallopukkarista jäähallille ja takaisin. Kun odotin yhtä lasta autoon lähteäkseni hakemaan toista, lisäilin välissä ripsiväriä ja toisessa poskipunaa. Edessä oli keikka "ennustajana" vajaan tuhannen ihmisen joulujuhlissa, joiden teemana oli sirkus.

Esiinnyn aina välillä eri tilaisuuksissa pääasiassa juontajana tai improvisaatioteatteriryhmän laulajana ja näyttelijänä. Tämä keikka oli ensimmäinen laatuaan ja tiesin heti ensimetreiltä, että siitä tulisi erityinen. Ennen perjantaita en vain osannut vielä sanoa, miksi.

Pukeuduin pitkään kukkamekkoon, kieputin päähäni mustan huivin, korviini laitoin isot kultaiset renkaat, ranteisiin erinäisiä kiliseviä rannekoruja, kaulaan mustista sulista tehdyn korun sekä erivärisiä helmiä, hapsuja ja buddhan päätä kannattelevan pitkän riipuksen. Silmiini levitin paljon mustaa ja kimaltavaa kultaa, huuliini maalasin burgundin punaista ja luumua. Rekvisiitaksi valitsin Pohjolan voimaeläin-kortit ja Nizzasta tuodun violetin viuhkan. Hahmoni nimeksi valitsin Rosalién. Päätin, että tämä mystinen nainen puhuu matalalla ja pehmeällä äänellä, povaa vain hyviä asioita, eikä puhu liikaa. Rosalién katseesta tein syvän ja lempeän.

Illan mittaan tajusin, että suunnittelin kaiken ihan turhaan.

Juhlissa ennustajan hahmolle oli tehty oma pieni verhoin ja seinin vuorattu tila, jonka sisälle oli aseteltu liinalla koristeltu pöytä ja sen molemmin puolin kaksi tuolia. Eteeni istahti kolmen tunnin aikana nopeasti laskettuna yli sata ihmistä. Jokaisen kanssa juttelin muutaman minuutin ja äkkiä huomasin, että Rosalién sijaan paikalla olinkin minä - Hanna Rosalién vaatteissa. Illan mittaan tajusin, että suunnittelin hahmoni ja kaiken siihen liittyvän ihan turhaan. Toki meikki ja rekvisiitta loivat oikeaa tunnelmaa, mutta jokainen kohtaaminen olikin aito ja vilpitön hetki kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä.

Pyysin vastapäätä istuneelta henkilöltä lupaa aloittaa kohtaaminen katsomalla häntä silmiin. Ihan vain hiljaa, lempeästi ja mahdollisimman aidosti tunnustellen. Joidenkin kohdalla uskaltauduin kertomaan, millainen tunne henkilöstä katseen perusteella muodostui. Osa halusi kuulla, mitä ajattelin, osa piti tilannetta (kuten kuuluikin) täytenä leikkinä, eikä näyttänyt itsestään minulle mitään. Kun kerroin, millaisia ajatuksia ihmisestä heräsi ja, kun yhdeksän kertaa kymmenestä osuin oikeaan, ei tilanne ollutkaan enää leikkiä. Jokainen kehu ja kannustava sana imeytyi sen saajaan. Jokainen heistä hymyili aidommin kuin luokseni tullessaan sekä hengitti rauhallisemmin ja levollisemmin.

Olin etukäteen päättänyt, että jätän ennustamisen sen oikeasti taitaville (kuka siihen taitoon uskoo ja kuka ei on toinen juttu). Sekoitin korttipakkaa jokaisen edessä ja pyysin heitä nostamaan itselleen yhden tai kaksi korttia. En koskenut kortteihin sekoittamisen jälkeen itse lainkaan, vaan jokainen nosti fiilispohjalta yhden, joka kenties kertoo hänelle jonkin tärkeän viestin tähän hetkeen. Yksikään luokseni tulleista ei halunnut jättää korttia nostamatta. Yhdeksän kymmenestä oli sitä mieltä, että viesti osui heidän hetkeensä täydellisesti.

En usko, että kortin viesti olisi kolahtanut, elleivät sen kääntäneet olisi tulleet ensin nähdyiksi. Ellen olisi kertonut jokaiselle heistä, mitä kaunista hänessä havaitsen, ei kortin sisällöllä olisi ollut mitään väliä. Millä siis oikeastaan olikaan väliä?

Keikalta kotiin ajaessani mietin, kuinka moni meistä saa arjessaan riittävästi huomiota tai kokee tulevansa kaiken kiireen ja hälinän keskellä kuulluksi? Kuinka monella meistä on tarpeeksi aikaa pysähtyä kysymään toiselta "mitä kuuluu?" saatika katsoa häntä silmiin edes hetken nähdäksemme, mitä katseen takaa paljastuu? Hassunhauska pikkujoulukeikka olikin itselleni tärkeän oivalluksen paikka. Vanha viisaus siitä, miten silmät ovat sielun peili näyttäyi minulle täytenä totena.

Katse on voimista suurin, koska ilman sitä ei voi tietää myöskään rakkaudesta tai sen puutteesta. Ei ilosta, surusta, luottamuksesta, ymmärryksestä, voimasta tai heikkoudesta. Kaipaamme tässä ajassa kohdatuksi tulemista ja siihen on olemassa vain yksi lääke: se, että annamme aikaamme ympärillämme oleville ihmisille. Edes katseen verran.