KAIKKI HETI MULLE NYT VAI SITTENKIN VASTA KOHTA?
Olen malttamaton luonne. Jos saan idean, alan toteuttamaan sitä niin, että haluan saada näkyviä tai tuntuvia tuloksia aikaan mieluummin jo eilen kuin huomenna. En ole kärsimätön, mutta en vain jaksa odottaa. Varsinkaan hyvää, vaikka miten sanotaan, että hyvän odottaminen kannattaa. Jokainen sen silti tietää, ettei hötkyily auta. Jotkin asiat vain ottavat oman aikansa, eikä koko palettia pysty hallitsemaan omilla ehdoillaan.
Vai pystyykö sittenkin?
Olen viimeiset kaksi vuotta harjoitellut meditoimista. Olen kirjoittanut siitä aiemminkin. Löysin vastikään Facebookin kautta kurssin, jossa harjoiteltiin stressin purkuun keskittyvää MBSR (mindfulness based stress reduction) -tekniikkaa. Menin workshopiin eräänä lauantaiaamuna keho kuluneesta viikosta nuutuneena. Ajattelin ottaa kurssin annin vastaan ilman sen suurempia odotuksia.
Meditaatiohetki on parhaimmillaan syväsukellus mielen sopukoihin ja paras mahdollinen tapa nollata kiireinen olo kehossa.
Teimme kolmen tunnin sessiossa erilaisia harjoitteita liikkeen, joogan, rentoutusharjoitusten ja keskustelun avulla. Ryhmään satunnaisesti valikoituneet ihmiset kertoivat tarinaansa siitä, miten suorituskeskeisyys, kontrollin tarve tai sen täysi puute ovat uuvuttaneet heidät jokaisen omalla tavallaan. Kyyneliltäkään ei vältytty. Kun minun vuoroni koitti ja kuulin itseni puhuvan omasta stressistäni - en kepeästi tai vähätellen, mutta ilman painetta tai uupumuksen pintaan tuomaa surua, ymmärsin olevani eri tasolla itseni kanssa kuin vaikkapa vuosi takaperin.
Meditaatiohetki on parhaimmillaan syväsukellus mielen sopukoihin ja paras mahdollinen tapa nollata kiireinen olo kehossa. Koin voitonriemua, kun huomasin pääseväni kehomeditaation kohdalla syvään rentoutumisen tilaan ilman puskemista. En käynyt mielessäni läpi viikonlopun kauppalistaa tai lasten harrastuksien buffavuoroja. Keskityin vain hengittämiseen ja nautin.
Tuon workshopin jälkeen olen löytänyt itseni arkisistakin tilanteista tyynenä ja levollisena, vaikka maailma hetkellisesti olisikin kaatumassa päälle. Okei, en ole vielä lähelläkään Jutta Larmin (ent. Gustafsberg) kokonaisvaltaista ihmisonnea tai koe Karita Tykkämäistä yhteyttä luonnon kanssa, mutta omassa maailmanpyörässäni ehdin jo katsella maisemia jatkuvan turvakaaren puristamisen sijaan.
Odotan - en malttamattomana, vaan rauhallisen innostuneena - millaisin silmin katselen maailmaa parin vuoden päästä. Jos pari vuotta sitten paras rentoutumissuoritus oli parin minuutin pysähtyminen lenkkipolun vieressä aukeavalla metsäkaistaleella ja nyt pystyn laskemaan kierrokseni hengittelemällä viidestä minuutista varttiin ilman taikuuksia, taidan parin vuoden päästä jo leijua vähän ilmassa lootusasennossa. Tai ihan vain istun risti-istunnassa niin, ettei vasenta lonkkaa kiristä. Siinäpä onkin seuraava hidastamisen tavoite: lonkan ja alaselän syvävenytys. Namaste vaan!