HANIPÖÖ JA ONNEN KYYNELEET

Salattujen elämien Salla-hahmo on ollut osa elämääni vuodesta 2005. Televisiossa tuo tättähäärä esiintyi ensimmäisen kerran vuotta myöhemmin, mutta lausuin ensimmäiset vuorosanani Sallan suulla reilut neljätoista vuotta sitten. Vedin ensimmäisenä kuvauspäivänä konjakin ruskeaa nahkatakkia ja pinkkiä huivia ylleni jännityksen sekaisin tuntein ja toistin repliikkejä mielessäni loputtomalla repeatillä. Muistaakseni Salla saapui ensimmäistä kertaa Pihlajakadulle serkkunsa Lauran (Piitu Uski) ovikelloa soittaen. Yks kaks ja yllättäen tietysti. Kempeleläisestä kanafarmarin tyttärestä tuli sekä "Salkkareihin" että omaankin elämääni hahmo, joka ei taida poistua ainakaan jälkimmäisestä koskaan. Halusin tai en.

Istuimme taannoin Helsingin kaupunginteatterin katsomossa koko perheeni kanssa katsomassa Pieni merenneito -musikaalia. Lavastus, musiikki, orkesteri, näyttelijät, erikoisefektit, nuket, tanssit, puvustus - kaikki salpasivat hengitykseni monta kertaa esityksen aikana. Suomalainen musikaali- ja musiikkiteatteriosaaminen on todella kansainvälistynyttä niin taidon kuin tekijöidenkin osalta. Keskeisissä rooleissa nähtiin eturivin näyttelijöitä ja tanssijoita, joista yksi ylitse muiden oli tarinan pahiksen eli Ursulan roolissa loistava Sanna Saarijärvi. Mieletön rooli, mieletön suoritus.

Kesken esityksen oma salkkarihistoriani kietoutui yhteen Pienen merenneidon ja erityisesti Ursulan kanssa. Kun jälkimmäinen heitti tarinan päähenkilöä Arielia kuumottaessaan ilmoille repliikin: "Vai mitä hanipöö?" pääsi omasta suustani spontaani kiljahdus. Käännyin suu auki katsomaan miestäni ja hihkuin äänettömästi: "Se sanoi mun repliikin!" Liikutuin vähän. Tunnustan.

Salla on vaivihkaa uinut mukaan myös teatterinnäyttämölle, jos ei konkreettisesti niin hengessä ainakin. Ja Sallan sielunmaiseman tuntien ei se mikään ihme olekaan. Minnepä Salla ei menisi saatika pääsisi...