ELÄMÄNI SUURIN HAASTE - HILJAISUUS

"Vain 5 minuuttia päivässä riittää!" "Tee se metsässä ja verenpaineesi laskee!" "Kuuntele itseäsi ja anna sisimpäsi puhua!"

En ole koskaan osannut olla hiljaa. Hiljaisuus on ollut ahdistavampaa kuin ympärillä soriseva puhe. Minulle on ollut sama, puhunko itse vai olenko kuuntelijan roolissa, mutta puhe ja keskustelu ovat olleet aina tärkeimmät tavat olla olemassa muiden kanssa. Ihmisten äänet rauhoittavat minua.

Viime vuosina olen ollut väsynyt. Oikeastaan ihan sippi. Monen asian summana oli kertynyt vuosien univelka. En kuitenkaan ole osannut rauhoittaa tahtia. Olen ajatellut, että väsymys jää taustalle, jos elämäntahti on tarpeeksi kiivas.

Pari vuotta sitten sydämeni alkoi kuitenkin takoa epätasaisessa rytmissä toistuvasti. Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen ja haukoin henkeäni bussipysäkillä matkalla töihin, koska rintalastaani painoi oudosti. Menin lääkäriin, joka totesi, että olen terve, mutta burn outin kynnyksellä. Tai oikeastaan jo eteisessä menossa kovaa vauhtia kohti syvempää uupumusta. "Sinun on pakko pysähtyä," lääkäri sanoi vakaasti.

Päätin opetella pysähtymään. Päätin opetella meditoimaan. "Hah!" sanoivat aivot, mutta päätin opetella hiljaisuutta. Ja saakeli, että se on vaikeaa.

Vuosi sitten meditoin joka päivä jopa 10-20 minuuttia kerrallaan. Kuuntelin meditaationauhoja ja hengittelin ohjeiden mukaan hengityksen tahtia laskien. Puoli vuotta sitten olin jo jättänyt koko homman unohduksiin, koska kuka kiireen keskellä nyt ehtisi hiljaa istuskelemaan? Kuukausi sitten tajusin, että keho on taas menossa kohti samaa tärinää kuin reilu vuosi sitten.

Päätin opetella meditoimaan. "Hah!" sanoivat aivot.

Eilen menin metsään. Kävin ensin kävelemässä reilun tunnin lenkin ja lopuksi painelin asuinalueemme lähimetsään. Etsin katseellani sopivaa paikkaa pysähtyä. Löysin pienen aukion keskeltä metrin korkuisen kiven, jota ympäröivät korkeat kuuset ja männyt. Hengitin raikasta ilmaa syvälle keuhkoihin ja kuuntelin puissa humisevaa tuulta. Otin hyvän asennon, istuin selkä suorassa ja laskin kämmenet polvilleni. Suljin silmäni ja aloin keskittyä hengitykseen. Vedin happea nenän kautta sisään, pidätin hetken ja puhalsin sen nenän kautta ulos. Tyhjensin mieleni ja keskityin kuuntelemaan itseäni. En laskenut aikaa tai laittanut ajastinta soimaan. Ajantajuni katosi hetkeksi kokonaan ja kuulin korvissani vain metsän äänekkään hiljaisuuden. Tunsin järisyttävää onnellisuuden tunnetta.

Meditaatiohetkeni pysähtyi samaa polkua pitkin metsään juoksevien lasten ääniin. Havahduin kirkkaaseen kikatukseen ja huomasin olleeni omassa maailmassani melkein vartin verran. Askel kotiin kulki kevyesti ja olin helpottunut. Hiljaisuus onnistuu taas minultakin ja saakeli, että se tuntuu hyvältä.