ELÄMÄ ON NYT - JUURI NYT

En tuntenut laulaja Olli Lindholmia henkilökohtaisesti, mutta tapasin hänet toimittajan roolissa muutaman kerran. Haastattelin häntä ja arvostin hänen rehellistä läsnäoloaan joka tilanteessa. Ensimmäisen kerran kohtasin Yö-yhtyeen solistina ja viime vuosina The Voice of Finland -ohjelman tuomarina kansalle tutuksi tulleen artistin jo vajaa kaksikymmentä vuotta sitten silloisessa työpaikassani Yleisradiossa.

Toimitin tuolloin uutislähetyksiä ja tullessani ulos radiostudiosta, Olli oli menossa sisään toisen toimittajan haastatteluun. Rakkaus on lumivalkoinen -biisi oli soinut radiossa jo tovin. Kun kohtasimme studion ovella, hän tervehti minua hymyillen. Hetken mielijohteesta halusin pyytää häneltä nimikirjoitusta. Koska en harkinnut tilannetta tarkemmin, sanoin Ollille: "Äitini fanittaa sinua suuresti. Voisitko kirjoittaa hänelle nimmarin?" Mikä downeri kenelle tahansa artistille, kun joku haluaa ilahduttaa hänen nimmarilla omaa äitiään...

Mutta Ollipa ei häkeltynyt tai närkästynyt kysymyksestäni. Hän otti tarjoamani kynän ja paperin, kirjoitti siihen vain oman nimensä ja piirsi viereen sydämen. Kun hän antoi ne takaisin, Olli sanoi: "Älä huijaa, itelles sää sen nimmarin halusit!" Hän sanoi sen pieni virne kasvoillaan, porilaisittain painottaen tietysti. Häkellyin ja hämmennyin ja tajusin heti, miltä pyyntöni kuulosti. Kiitin Ollia kauniisti ja naurahdimme tilanteelle, kunnes jatkoimme omiin suuntiimme. Viimeksi reilu viikko sitten näin hänet musiikkialan Emma Gaalassa elinvoimaisena ja iloisena. Tänään luin kaikkien muiden tavoin lehdistä, että Olli Lindholm on menehtynyt yllättäen vain 54-vuotiaana. Uutista on vaikea käsittää todeksi.

Kuolemanpelko on elämänpelkoa.

Kuolema on tullut lähietäisyydelleni viimeisen kahden vuoden aikana nyt useamman kerran. Ei ihan viereen, mutta sen verran lähelle, että elämän rajallisuuden tiedostaminen on tärähtänyt tajuntaani rajusti.

Ystäväni paras ystävä kuoli nukkuessaan sairaskohtaukseen alle 40-vuotiaana. Toisen rakkaan ystävän hyvä ystävä menehtyi syöpään vähän yli 40-vuotiaana. Kolmannen puoliso sanoi illalla "hyvää yötä", eikä aamulla enää herännyt. Hänkin vain nelikymppinen. Läheisten suru ja kaipaus on ääretöntä, enkä ystävieni surussa myötäeläessä ole itsekään välttynyt kyyneliltä.

Kun ikä alkaa siirtyä lähemmäksi neljääkymmentä, alkavat ajatukset elämän pituudesta muutenkin muuttua. Samalla, kun olen kokenut kiitollisuutta syvyydestä, mitä ikä ja kokemus tuovat tullessaan, on ollut väistämätöntä törmätä myös kuolemanpelon tunteeseen. Mitä, jos oma polku maailmassa päättyy jo huomenna? Miten perheeni selviäisi? Miten lapset pärjäisivät ilman äitiään? Uupuisiko mieheni lastemme yksinhuoltajana? Uskaltaisiko hän rakastua uudelleen? Mitä minulta jäisi kokematta, jos lähtö tulisi nyt?

Elämän tarkoitus on elämä itse. Rakastuin tuohon ajatukseen.

Tsiljoonia kysymyksiä ja sitäkin enemmän ahdistusta. Asiantuntijoiden mukaan kuoleman pelko on tyypillistä nelikymppisten naisten keskuudessa. Podin vahvan kuolemanpelkovaiheen vuosi sitten, kun uupumus painoi kehoani kovan stressin myötä muutoinkin. Eräs viisas nainen sanoi minulle aiheesta keskusteltuamme, että "kuolemanpelko on usein elämänpelkoa." Tuo lause käänsi ajatukseni ylösalaisin. Mitä, jos pelkäänkin kuoleman sijaan elämää itseään? Silloinhan se menee hukkaan!

Kun kävin läpi pelkojani, upposin syvälle myös elämäntarkoituksen mietintään. Etsin viisaita ajatelmia, luin filosofista, henkistä, psykologista ja elämäkertakirjallisuutta, meditoin, puhuin, puhuin ja puhuin sekä yritin kuunnella - itseäni ja viisaampiani. Tulin siihen tulokseen, että jos ei ainoa, niin yksi olennaisimmista elämäntarkoituksista on rakkaus. Siihen kiteytyy kaikki. Vastikään Apulannan rumpali Sipe Santapukki tiivisti elämäntarkoituksen vieläkin tyhjentävämmin: "elämän tarkoitus on elämä itse." Miten viisasta! Kun lopetamme kilpajuoksun itseämme ja muuta maailmaa vastaan, voimme olla parhaita versioita itsestämme ja nauttia tästä elämäksi kutsusta kyydistä sellaisenaan. Rakastuin tuohon ajatukseen.

Ja koska huomisesta ei todellakaan kukaan tiedä, on elettävä sitä elämää juuri nyt. Lähdettävä reissuun, josta on haaveillut. Haettava unelmien työpaikkaa tai perustettava oma yritys, josta on unelmoinut. Kerrottava sille tärkeimmälle, että rakastan sinua juuri noin. Halattava ja suukotettava heitä, joilla on merkitystä. Soitettava ja kysyttävä "miten voit?" häneltä, jota ikävöit. Pyydettävä ja annettava anteeksi hänelle, jota olet loukannut tai joka loukkasi sinua. Uskon, että sydän edellä eläen aika elämässä kuluu niin kuin sen kuuluukin. Ja vaikka kaikki muu katoaisi, rakkaus ja muistot jäävät elämään.